...minä en. Meiän tie johti jälleen parin viikon ajaksi askeleen verran Pohjoisemmaksi, Kajaaniin. Seuraavan kahden viikon rupeaman ajan minä keskityn mm. lääkeaineiden tuntemukseen ja annosteluun, kivunpoistoon ja anestesiaan sekä lopetukseen. Eli luettavaa riittää päivien lisäksi iltamyöhälle asti. Opiskeluseuraksi lähti Hugo ja Deli. Doris jäi kotia viettämään lokoisia "mammapäiviä". Se niin käyttää kyllä tilaisuutta hyväkseen ja tulee joka hetkessä viereen tuijottamaan suurilla nappisilmillään sanoen "minä olen luultavasti kantavana ja tarvitsen extra huolenpitoa ja hoivaa, kyllähän sinä sen tiedät".
Eihän täällä nyt sinänsä mitään ihmeellistä ole normaaliin kotielämään verrattuna, mutta ajattelin että Doris saa kotona olla täysin rauhassa tutussa paikassa, eikä tarvitse stressata mistään. Ei sillä että Doris juurikaan mistään stressaakaan, mutta koti on aina koti. Täällä on kuitenkin myös muita koiria ja sitä kautta koiraa ajatellen huomattavasti ns. hektisempää. Lisäksi taidan pitkän astutusmatkan vuoksi olla hiukan yliherkkä ettei se vaan saa mitään pöpöjä tms. sitä rataa... Joten nyt on Doriksella lokoisat oltavat kotona Kallen kanssa kahdestaan. Sen ruokavalio on myös tarkastettu eläinten ravitsemusterapeutin kanssa vastaamaan (toivottavasti) kantavan nartun ravinnontarpeita.
Hugo ja Deli lähti siis mukaan ja täällä ne chillaa jaloissa, kun minä pänttään. Toki luennoilta tullessa ja illalla otetaan lenkkitauko, joka muuten tekee erinomaisen hyvää myös itselle. Koko päivän luennoilla istuneena ja loppu illan tietokoneella ja/tai kirjasta päntänneelläkin alkaa tuntua jonkinlaista hapen puutetta... Niinpä kun lähdemme lenkille metsään, taidetaan olla kaikki kolme ihan yhtä innoissamme :D Kyllä se vaan hyvää tekee. Jäsenet vetreytyy ja rentoutuu, kun seuraa noiden kahden kaistapään menoa hangessa.
Varsinkin Deli tuotti tänään kovin paljon naurun purskahduksia, kun se oli keksinyt aivan uuden omasta mielestään yber-ihanan leikin; otetaan tieltä vauhtia ja hypätään jättimäisellä jäniksen loikalla tieltä sivuun hankeen, jonne sitten uppoaa mukavasti kaulaa myöten. Sieltä on sitten hyvä kytätä Hugoa, joka "pahaa aavistamattomana" - aivan kuin ei olisi neidin kohellusta nähnyt - kävelee ohitse. Ainoa ´suunnitteluerhe´ taktiikassa tulee eteen, kun hyökkäysloikka epäonnistuu Delin ollessa täysin kykenemätön hyppäämään itselleen aiheuttamasta kuopasta ylös. Koko fiasko päättyi joka kerta koviin ponnisteluihin, joilla kammettiin itsensä kuopasta ylös ja tielle siinä vaiheessa, kun Hugo oli jo kaukana. Ei muuta kuin uutta vauhtia putkeen ja....!
Tänään tein myös jotain äärimmäisen harvinaista, nimittäin nukuin parin tunnin päiväunet. Viime yön unet jäivät kovin huonoiksi johtuen eilen saamistani ikävistä uutisista perhepiirissä. Luentojen jälkeen olin niin kuitti, että päätin täysin omavaltaisesti ajatella vain omaa nuppiani ja nukkua hetken. Piristi kummasti, varsinkin kun heräsi kahden märän kuonon pusutteluun parin tunnin päästä; "Mamma nyt on unet otettu ja on lenkin aika!". Ja kun uutiset koti-rintamaltakin kirkastuivat, niin mikäs meillä on täällä ollessa.
Hugon kanssa oli ajatuksena lähteä viikonloppuna BH-kokeeseen, mutta valitettavasti en saanut paikkaa sinne =( Niinpä se täytyy tällä haavaa jättää toiseen kertaan.
Tämä kolmikko kiittää ja kuittaa Kajaanin maalta ja palaa vastaanottimien ääreen jälleen tarvittaessa ;)
tiistai 13. maaliskuuta 2012
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Ärsyttävä osaamattomuus...
Ranskan matkan jälkeen on kotona puuhaa riittänyt (sitä se vaan viikon poissaolo teettää), mutta viikonloppuna on sentään pystynyt vetämään henkeäkin. Uskomatonta miten silti saattaa löytää itsensä ajattelemassa "voi ei, en tehnyt iltapäivän aikana mitään!" -ajatuksia. Aivan kuin olisi rikollista kerran viikossa vain istua sohvalle, ottaa viinilasi käteen ja katsoa tolkuttomia saippuasarjoja tai lukea. Löytyisiköhän kansalaisopistosta kursseja; Kuinka saan itseni off -asentoon? Se on vain se ihmismieli, että jos jotain on tekemättä - ja ainahan jotain on - niin se pitäisi tehdä HETI.
Meidän Ranskassa ollessa on naapurin Sonjan flätilläkin alkanut juoksut, ja kyseinen neiti ollaan myös astuttamassa. Ei, en ole perustamassa naapurin mammat ry:tä, vaan lähinnä tämä tapahtuma kosketti Hugon elämää. Meillä nimittäin oli aikanaan puhetta, että kun tämä tapahtuu, niin Sonja treenaisi aksaa Doriksella oman kisatykkinsä mammaillessa. No, nythän tilanne on tietysti se ettei Doriksestakaan aksa-areenoille ole. Ohjaajan taidothan siinä ruostuu, jos vallan treenitauolle joutuu ja siitä se ajatus sitten lähti... Huge lähtee treeneihin myös Sonjan kanssa.
Hyvää tekee, eikä sillä moottori kesken lopu vaikka treenaisi joka päivä. Niinpä perjantaina Sonja suuntasi agihallille ja minä pakkasin Hugon mukaan. Ok myönnettäköön, olihan se pakko silkasta uteliaisuudesta lähteä itsekin pällistelemään :D Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hugoa ohjasi ihan ratapätkää joku muu kuin minä. Ja sanottakoon, että hyvin se lähti Sonjan mukaan! Kaksikko teki vallan mainiota työtä, koira oli tyytyväinen treeneistä, ohjaaja kuitti juoksemisesta ja sitä rataa ;) Tämä tarkoittaa siis, että kun aikanaan kisa-areenoilla starttaamme, minulla on varaohjaaja Hugolle! Yes.
No, tämän päivän osalta ei sitten tarvitse tuuletella... Otettiin osaa Lukkarisen Jarin agikoulutukseen, joka alkoi aamulla ysin pintaa. Tästähän luonnollisesti seurasi se, ettei Hugo saanut aamuruokaansa. Koiralla, joka tarvitsee motivointia tässä kohtaa olisi varmasti ollut pelkkää plussaa aamutreeni. Koiralla, joka ei tarvitse motivointia ja jota ei kannata muutenkaan nostatella tämä oli killeri. Hugo nosti kierrokset niin tappiin samantien, kun hallille mentiin ja alkoi jatkuva räksytys. Arhg! En kestä. En kerta kaikkiaan ymmärrä miten sellasen kanssa jaksaisi pitemmän päälle mennä? Hugo ei normaalisti radalla huuda, kun korkeintaan innosta sellaista into-huudoksi tunnistettavaa hiljaisempaa "kiljuntaa". Nykyään se osaa aika pitkälti olla hiljaa ja keskittyä juoksemaan kovaa.
Hugo siis räkytti koko ajan, minä en kuullut mitä kouluttaja sanoi, miulla herpaantui keskittyminen siihen räkyttämiseen, Hugon keskittyminen oi huonoa kun energia meni huutamiseen ja kaiken kukkuraksi noin kuumana se ei irtoa! Voi jösses, että alkoi jurppia. Ihan mahdotonta suorilla tai kiire-paikoissa ohjata (näillä taidoilla) nopeeta koiraa, joka ei irtoa. Ok, saatiin me onnistumaan pieniä juttuja, mutta kaiken kaikkiaan olo oli todella epätoivonen. No, toki sain koulutuksesta paljon ohjausvinkkejä, mutta kyllä se vaan sapetti... Kouluttajan sanat piristi hiukan, kun huikkasi ettei häntä harmittaisi ollenkaan, jos olisi noin nopea koira. Enää ei tarvitse kuin opetella ohjaamaan. Sasse.
Ehkä tämä oli niitä treenihetkiä, joista huomaa jälkeenpäin saaneensa enemmän irti kuin paikalla itseensä ärsyyntyneenä pystyi huomaamaan. Minusta on nimittäin todella, todella ärsyttävää huomata ettei osaa, varsinkin jos tietää että koira kyllä menisi =P
Ei voinut kuin Hugoa jälkeenpäin verrytellessä hymyillen miettiä kaikkia niitä tekstejä, joita on lukenut, joissa etsitään koiralle oikeaa vireystilaa. Kuka tekee ja mitä ja missä vaiheessa treeniä tai sen keskellä saadakseen koiransa oikeaan vireeseen. Eipä ole meillä paljon etsitty, eikä aloiteta etsimäänkään. Joka ikinen kerta, kun on treenaamaan menty, on koiralta motivaatiota ja vauhtia löytynyt. Ainoa vireystilan ongelma - jos sellainen on sattunut - on se ettei nuppi väänny kuin yhteen suuntaan; kaakkoon. Eli myö pysytään kyllä totaali amatöörimäisen harjoittelun leiman uhallakin samoissa sfääreissä edelleen ja heitetään treeniä ennen vain lämmittelylenkki. Mitä nyt Hugo saa aina aamulla ruokansa ;)
"Ai puhutteks te musta vai?"
Meidän Ranskassa ollessa on naapurin Sonjan flätilläkin alkanut juoksut, ja kyseinen neiti ollaan myös astuttamassa. Ei, en ole perustamassa naapurin mammat ry:tä, vaan lähinnä tämä tapahtuma kosketti Hugon elämää. Meillä nimittäin oli aikanaan puhetta, että kun tämä tapahtuu, niin Sonja treenaisi aksaa Doriksella oman kisatykkinsä mammaillessa. No, nythän tilanne on tietysti se ettei Doriksestakaan aksa-areenoille ole. Ohjaajan taidothan siinä ruostuu, jos vallan treenitauolle joutuu ja siitä se ajatus sitten lähti... Huge lähtee treeneihin myös Sonjan kanssa.
Hyvää tekee, eikä sillä moottori kesken lopu vaikka treenaisi joka päivä. Niinpä perjantaina Sonja suuntasi agihallille ja minä pakkasin Hugon mukaan. Ok myönnettäköön, olihan se pakko silkasta uteliaisuudesta lähteä itsekin pällistelemään :D Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hugoa ohjasi ihan ratapätkää joku muu kuin minä. Ja sanottakoon, että hyvin se lähti Sonjan mukaan! Kaksikko teki vallan mainiota työtä, koira oli tyytyväinen treeneistä, ohjaaja kuitti juoksemisesta ja sitä rataa ;) Tämä tarkoittaa siis, että kun aikanaan kisa-areenoilla starttaamme, minulla on varaohjaaja Hugolle! Yes.
No, tämän päivän osalta ei sitten tarvitse tuuletella... Otettiin osaa Lukkarisen Jarin agikoulutukseen, joka alkoi aamulla ysin pintaa. Tästähän luonnollisesti seurasi se, ettei Hugo saanut aamuruokaansa. Koiralla, joka tarvitsee motivointia tässä kohtaa olisi varmasti ollut pelkkää plussaa aamutreeni. Koiralla, joka ei tarvitse motivointia ja jota ei kannata muutenkaan nostatella tämä oli killeri. Hugo nosti kierrokset niin tappiin samantien, kun hallille mentiin ja alkoi jatkuva räksytys. Arhg! En kestä. En kerta kaikkiaan ymmärrä miten sellasen kanssa jaksaisi pitemmän päälle mennä? Hugo ei normaalisti radalla huuda, kun korkeintaan innosta sellaista into-huudoksi tunnistettavaa hiljaisempaa "kiljuntaa". Nykyään se osaa aika pitkälti olla hiljaa ja keskittyä juoksemaan kovaa.
Hugo siis räkytti koko ajan, minä en kuullut mitä kouluttaja sanoi, miulla herpaantui keskittyminen siihen räkyttämiseen, Hugon keskittyminen oi huonoa kun energia meni huutamiseen ja kaiken kukkuraksi noin kuumana se ei irtoa! Voi jösses, että alkoi jurppia. Ihan mahdotonta suorilla tai kiire-paikoissa ohjata (näillä taidoilla) nopeeta koiraa, joka ei irtoa. Ok, saatiin me onnistumaan pieniä juttuja, mutta kaiken kaikkiaan olo oli todella epätoivonen. No, toki sain koulutuksesta paljon ohjausvinkkejä, mutta kyllä se vaan sapetti... Kouluttajan sanat piristi hiukan, kun huikkasi ettei häntä harmittaisi ollenkaan, jos olisi noin nopea koira. Enää ei tarvitse kuin opetella ohjaamaan. Sasse.
Ehkä tämä oli niitä treenihetkiä, joista huomaa jälkeenpäin saaneensa enemmän irti kuin paikalla itseensä ärsyyntyneenä pystyi huomaamaan. Minusta on nimittäin todella, todella ärsyttävää huomata ettei osaa, varsinkin jos tietää että koira kyllä menisi =P
Ei voinut kuin Hugoa jälkeenpäin verrytellessä hymyillen miettiä kaikkia niitä tekstejä, joita on lukenut, joissa etsitään koiralle oikeaa vireystilaa. Kuka tekee ja mitä ja missä vaiheessa treeniä tai sen keskellä saadakseen koiransa oikeaan vireeseen. Eipä ole meillä paljon etsitty, eikä aloiteta etsimäänkään. Joka ikinen kerta, kun on treenaamaan menty, on koiralta motivaatiota ja vauhtia löytynyt. Ainoa vireystilan ongelma - jos sellainen on sattunut - on se ettei nuppi väänny kuin yhteen suuntaan; kaakkoon. Eli myö pysytään kyllä totaali amatöörimäisen harjoittelun leiman uhallakin samoissa sfääreissä edelleen ja heitetään treeniä ennen vain lämmittelylenkki. Mitä nyt Hugo saa aina aamulla ruokansa ;)
"Ai puhutteks te musta vai?"
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Astutusmatka Ranskaan
Kauan odotetut juoksut toivat tullessaan jännitystä, kun alkoi astutusmatkan valmistelut. Odotettu päivä koitti viime viikon keskiviikkona, kun pakkasin oman matkalaukun, koiran lentoboksin ja Doriksen autoon ja otin suunnaksi Helsingin lentokentän. Jälkeenpäin on moni kysynyt miten ihmeessä uskalsit tuosta vain yksin lähteä täysin vieraaseen paikkaan. Totta puhuakseni en kotoa lähtiessäni vielä osannut edes ajatella asiaa siltä kantilta. Lähdin vain Doriksen kanssa kohti tuntematonta.
Saavuimme Ranskaan keskiviikkona myöhään ja olimme yön hotellissa Pariisissa, sillä junia Länsi-Ranskan rannikolle - jonne olimme menossa - ei enää yömyöhällä kulkenut. Doris oli mitä mahtavin matkakumppani ja käyttäytyi hotellilla ja valitettavasti myös sen pihalla, kuin leidi konsanaan. Ruohoa, saatika metsää oli Pariisin vilskeessä kovin vähän lähistöllä tarjolla ja iltalenkillä neidin saaminen tekemään tarpeensa oli työn takana. Eihän hieno leidi kakkaa kadulle tai pihanurmelle!
Seuraavana aamuna riensimme juna-asemalle ja hyppäsimme junaan. Luojan kiitos sieltä löytyi kovin avuliasta porukkaa, olisi ollut työn ja tuskan takana yksin kannella matkalaukkunsa lisäksi lentoboksia ja vielä koira hihnan päässä! Pariisin sääntöjen mukaisesti minulla oli kuonokoppa... ...tai no se oli mukana. Sääntöjen mukaan koiralla pitäisi olla kuonokoppa junassa ja tämä luki lipussakin. Otin kuitenkin riskin pitämällä sen taskussa ja ajattelin, että laitan Dorikselle mikäli joku asiasta sanoo. Ihmiset olivat kuitenkin lähinnä positiivisesti kiinnostuneita Doriksesta, eikä konduktööriäkään asia kiinnostanut, joten kuonokoppa pysyi taskussa. Olisi se mahtanut Doris hiukan moista vieroksua, kun "ylläri ylläri" emme ole koskaan kuonokoppaa pitäneet. Enkä muuten viitsinyt tälläkään kertaa omaa hankkia, vaan lainasin. Mitäpä minä sillä tekisin näin jälkeenpäin...
Lopulta saavuttiin perille, kun oltiin ensin vaihdettu junaa Rennesissä ja syöty asemalla asiaan kuuluvat ranskalaiset tuoreet patongit. Tai minä söin patonkia ja Doris kanaa sen välistä ;) Perillä odotti sitten erittäin lämmin vastaanotto Doriksen sulhon perheen puolesta. Ja mikä hienointa; Doriksella ja Vaillantilla klikkasi ensisilmäyksellä, eikä ne paikalla ollutta Vaillantin emää Shonaa enää tuntuneet sen jälkeen huomaavankaan. Shona mummo parka.
Siinä ne sitten tunnit ja päivät kuluivat kuin siivillä rakkaasta rodusta ja omista koiristamme puhuen sekä ranskalaisia ruokia ja viinejä maistellen ;) Koirien kanssa käytiin rannalla juoksemassa ja kaupunkikävelyllä. Talolla ne saivat sitten viettää aikaa kahden. Sää oli mitä parhain; aurinko paistoi ja oli niin lämmin, että täältä Pohjolan kylmyydestä mukaan nappaamani vaatetus oli usein aivan liikaa. Ja Doris nautti silmin nähden lämmittävästä auringosta ja tuoreen ruohon tarjoamasta hajujen maailmasta. Siinä oli hetkiä, joista ei arkeen olisi halunnut palata ollenkaan...
Doris paistattelee päivää:
Matkan kunniaksi Doris sai nauttia myös tietyistä eduista, joita kotona ei ole koskaan nähty. Eikä tulla näkemään. Nimittäin juustoherkuista, vielä ruokapöydästä tarjottuina. Lisäksi neiti pääsi osingoille myös herkullisesta ranskalaisesta kakusta ja muista herkuista. Ja kun kerran repsahdettiin, niin tehtiin se oikein kunnolla; Doris nukkui yönsä - missäs muuallakaan - kuin miun vieressä sängyllä! Kyllä se oli niin polleaa, niin polleaa... ;D
Doris astutettiin kahdesti ja astutukset onnistuivat hyvin. Ja niin oli muutaman päivän päästä matkan tarkoitus hoidettu sekä saatu rentoutua ja nauttia vapaapäivistä sekä kierrellä paikkoja vähän turistinakin. Lopulta tuli aika lähteä kotiin, ja vaikka olo olikin tietyllä tapaa jännittynyt, myös hyvin levännyt. Todella suuret kiitokset kuuluu tästä Margueritelle ja Jacquesille, joiden vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla! Olen todella onnekas, että sain tavata heidät ja majoittua heidän luokseen. Ja tietysti ennen kaikkea sain heidän silmäteränsä Vaillantin Doriksen sulhoksi. Vaillant oli erittäin komea poika ja hyvin tasapainoinen ja iloinen luonne. Taisi poika myös ymmärtää miten pitää Doris luonaan, sillä piti hyvin huolta minun menemisistäni ;)
Vasemmalla Shona (Vaillantin emä) ja oikealla Doriksen sulho Vaillant
Doris Ranskan "rivieralla"
Marguerite ja Doris meren äärellä
Doriksen kanssa luostarin vanhalla kaivolla
Vielä kuva mahtavista maisemista! Ilmakin oli aika toisenlainen, kuin koto Pohjolassa tähän aikaan vuodesta...
Lähtö oli haikea ja olisin mielelläni kaapannut pari barbettia sieltä mukaan ;D Toivottavasti tapaamme vielä joskus tulevaisuudessakin koko perheen koirineen. Kenties joku mahdollisista jälkeläisistä lähtee isäänsä katsomaan, kuka tietää?
Kotiintulomatkalla mentiin jälleen junalla Pariisiin, josta lennettiin Oslon kautta Helsinkiin. Doris on aivan mahtava matkakumppani. Jos et muuten pysy rauhallisena, niin viimeistään siinä vaiheessa tulee hymy huuleen ja rentoutuu, kun kurkkaa lentoboksiin Pariisin lentokentällä, jossa Doris nukkuu tyytyväisenä selällään! Kyllä se hymyilytti useita uteliaisuudesta boksiin kurkanneita ihmisiäkin. Doris ei ota turhaa stressiä tällaisissakaan tilanteissa :)
Lopulta saavuimme kotiin Joensuuhun sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Aivan poikki molemmat. Toki pysähdyimme matkalla pienelle kävelylle ja siinä missä minä nautin kanatortillasta, Doris sai kaupasta paketillisen jauhelihaa ;D Kotiin saavuttuamme ei unta tarvinnut hakea ja kyllä nukutti omassa pedissä makeasti, myös Dorista.
Vähän harmittaa, kun tajusin tässä kuvia kamerasta ladatessani etten ottanut omalla kamerallani Doriksesta ja Vaillantista yhteiskuvaa ollenkaan :( Se oli kyllä mielessä, mutta kun astutuspuuhat olivat kesken, niin ajattelin jättää myöhemmäksi koirien rauhoituttua. Unohdin sitten kokonaan. Mutta tärkeintä oli tietysti onnistunut ja hieno astutusreissu ja taas ollaan myös kokemusta rikkaampia. Nyt sitten odotetaan jännityksellä muutaman viikon päästä tehtävää tiineysultraa, jolloin varmistuu onko maailmaan matkalla uusia barbetin alkuja.
Siihen asti voimme vain haaveilla pennun tuoksusta ja pitää peukut ristissä ;)
Saavuimme Ranskaan keskiviikkona myöhään ja olimme yön hotellissa Pariisissa, sillä junia Länsi-Ranskan rannikolle - jonne olimme menossa - ei enää yömyöhällä kulkenut. Doris oli mitä mahtavin matkakumppani ja käyttäytyi hotellilla ja valitettavasti myös sen pihalla, kuin leidi konsanaan. Ruohoa, saatika metsää oli Pariisin vilskeessä kovin vähän lähistöllä tarjolla ja iltalenkillä neidin saaminen tekemään tarpeensa oli työn takana. Eihän hieno leidi kakkaa kadulle tai pihanurmelle!
Seuraavana aamuna riensimme juna-asemalle ja hyppäsimme junaan. Luojan kiitos sieltä löytyi kovin avuliasta porukkaa, olisi ollut työn ja tuskan takana yksin kannella matkalaukkunsa lisäksi lentoboksia ja vielä koira hihnan päässä! Pariisin sääntöjen mukaisesti minulla oli kuonokoppa... ...tai no se oli mukana. Sääntöjen mukaan koiralla pitäisi olla kuonokoppa junassa ja tämä luki lipussakin. Otin kuitenkin riskin pitämällä sen taskussa ja ajattelin, että laitan Dorikselle mikäli joku asiasta sanoo. Ihmiset olivat kuitenkin lähinnä positiivisesti kiinnostuneita Doriksesta, eikä konduktööriäkään asia kiinnostanut, joten kuonokoppa pysyi taskussa. Olisi se mahtanut Doris hiukan moista vieroksua, kun "ylläri ylläri" emme ole koskaan kuonokoppaa pitäneet. Enkä muuten viitsinyt tälläkään kertaa omaa hankkia, vaan lainasin. Mitäpä minä sillä tekisin näin jälkeenpäin...
Lopulta saavuttiin perille, kun oltiin ensin vaihdettu junaa Rennesissä ja syöty asemalla asiaan kuuluvat ranskalaiset tuoreet patongit. Tai minä söin patonkia ja Doris kanaa sen välistä ;) Perillä odotti sitten erittäin lämmin vastaanotto Doriksen sulhon perheen puolesta. Ja mikä hienointa; Doriksella ja Vaillantilla klikkasi ensisilmäyksellä, eikä ne paikalla ollutta Vaillantin emää Shonaa enää tuntuneet sen jälkeen huomaavankaan. Shona mummo parka.
Siinä ne sitten tunnit ja päivät kuluivat kuin siivillä rakkaasta rodusta ja omista koiristamme puhuen sekä ranskalaisia ruokia ja viinejä maistellen ;) Koirien kanssa käytiin rannalla juoksemassa ja kaupunkikävelyllä. Talolla ne saivat sitten viettää aikaa kahden. Sää oli mitä parhain; aurinko paistoi ja oli niin lämmin, että täältä Pohjolan kylmyydestä mukaan nappaamani vaatetus oli usein aivan liikaa. Ja Doris nautti silmin nähden lämmittävästä auringosta ja tuoreen ruohon tarjoamasta hajujen maailmasta. Siinä oli hetkiä, joista ei arkeen olisi halunnut palata ollenkaan...
Doris paistattelee päivää:
Matkan kunniaksi Doris sai nauttia myös tietyistä eduista, joita kotona ei ole koskaan nähty. Eikä tulla näkemään. Nimittäin juustoherkuista, vielä ruokapöydästä tarjottuina. Lisäksi neiti pääsi osingoille myös herkullisesta ranskalaisesta kakusta ja muista herkuista. Ja kun kerran repsahdettiin, niin tehtiin se oikein kunnolla; Doris nukkui yönsä - missäs muuallakaan - kuin miun vieressä sängyllä! Kyllä se oli niin polleaa, niin polleaa... ;D
Doris astutettiin kahdesti ja astutukset onnistuivat hyvin. Ja niin oli muutaman päivän päästä matkan tarkoitus hoidettu sekä saatu rentoutua ja nauttia vapaapäivistä sekä kierrellä paikkoja vähän turistinakin. Lopulta tuli aika lähteä kotiin, ja vaikka olo olikin tietyllä tapaa jännittynyt, myös hyvin levännyt. Todella suuret kiitokset kuuluu tästä Margueritelle ja Jacquesille, joiden vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla! Olen todella onnekas, että sain tavata heidät ja majoittua heidän luokseen. Ja tietysti ennen kaikkea sain heidän silmäteränsä Vaillantin Doriksen sulhoksi. Vaillant oli erittäin komea poika ja hyvin tasapainoinen ja iloinen luonne. Taisi poika myös ymmärtää miten pitää Doris luonaan, sillä piti hyvin huolta minun menemisistäni ;)
Vasemmalla Shona (Vaillantin emä) ja oikealla Doriksen sulho Vaillant
Doris Ranskan "rivieralla"
Marguerite ja Doris meren äärellä
Doriksen kanssa luostarin vanhalla kaivolla
Vielä kuva mahtavista maisemista! Ilmakin oli aika toisenlainen, kuin koto Pohjolassa tähän aikaan vuodesta...
Lähtö oli haikea ja olisin mielelläni kaapannut pari barbettia sieltä mukaan ;D Toivottavasti tapaamme vielä joskus tulevaisuudessakin koko perheen koirineen. Kenties joku mahdollisista jälkeläisistä lähtee isäänsä katsomaan, kuka tietää?
Kotiintulomatkalla mentiin jälleen junalla Pariisiin, josta lennettiin Oslon kautta Helsinkiin. Doris on aivan mahtava matkakumppani. Jos et muuten pysy rauhallisena, niin viimeistään siinä vaiheessa tulee hymy huuleen ja rentoutuu, kun kurkkaa lentoboksiin Pariisin lentokentällä, jossa Doris nukkuu tyytyväisenä selällään! Kyllä se hymyilytti useita uteliaisuudesta boksiin kurkanneita ihmisiäkin. Doris ei ota turhaa stressiä tällaisissakaan tilanteissa :)
Lopulta saavuimme kotiin Joensuuhun sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Aivan poikki molemmat. Toki pysähdyimme matkalla pienelle kävelylle ja siinä missä minä nautin kanatortillasta, Doris sai kaupasta paketillisen jauhelihaa ;D Kotiin saavuttuamme ei unta tarvinnut hakea ja kyllä nukutti omassa pedissä makeasti, myös Dorista.
Vähän harmittaa, kun tajusin tässä kuvia kamerasta ladatessani etten ottanut omalla kamerallani Doriksesta ja Vaillantista yhteiskuvaa ollenkaan :( Se oli kyllä mielessä, mutta kun astutuspuuhat olivat kesken, niin ajattelin jättää myöhemmäksi koirien rauhoituttua. Unohdin sitten kokonaan. Mutta tärkeintä oli tietysti onnistunut ja hieno astutusreissu ja taas ollaan myös kokemusta rikkaampia. Nyt sitten odotetaan jännityksellä muutaman viikon päästä tehtävää tiineysultraa, jolloin varmistuu onko maailmaan matkalla uusia barbetin alkuja.
Siihen asti voimme vain haaveilla pennun tuoksusta ja pitää peukut ristissä ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)