Ärsyttävä osaamattomuus...

Ranskan matkan jälkeen on kotona puuhaa riittänyt (sitä se vaan viikon poissaolo teettää), mutta viikonloppuna on sentään pystynyt vetämään henkeäkin. Uskomatonta miten silti saattaa löytää itsensä ajattelemassa "voi ei, en tehnyt iltapäivän aikana mitään!" -ajatuksia. Aivan kuin olisi rikollista kerran viikossa vain istua sohvalle, ottaa viinilasi käteen ja katsoa tolkuttomia saippuasarjoja tai lukea. Löytyisiköhän kansalaisopistosta kursseja; Kuinka saan itseni off -asentoon? Se on vain se ihmismieli, että jos jotain on tekemättä - ja ainahan jotain on - niin se pitäisi tehdä HETI.

Meidän Ranskassa ollessa on naapurin Sonjan flätilläkin alkanut juoksut, ja kyseinen neiti ollaan myös astuttamassa. Ei, en ole perustamassa naapurin mammat ry:tä, vaan lähinnä tämä tapahtuma kosketti Hugon elämää. Meillä nimittäin oli aikanaan puhetta, että kun tämä tapahtuu, niin Sonja treenaisi aksaa Doriksella oman kisatykkinsä mammaillessa. No, nythän tilanne on tietysti se ettei Doriksestakaan aksa-areenoille ole. Ohjaajan taidothan siinä ruostuu, jos vallan treenitauolle joutuu ja siitä se ajatus sitten lähti... Huge lähtee treeneihin myös Sonjan kanssa.

Hyvää tekee, eikä sillä moottori kesken lopu vaikka treenaisi joka päivä. Niinpä perjantaina Sonja suuntasi agihallille ja minä pakkasin Hugon mukaan. Ok myönnettäköön, olihan se pakko silkasta uteliaisuudesta lähteä itsekin pällistelemään :D Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hugoa ohjasi ihan ratapätkää joku muu kuin minä. Ja sanottakoon, että hyvin se lähti Sonjan mukaan! Kaksikko teki vallan mainiota työtä, koira oli tyytyväinen treeneistä, ohjaaja kuitti juoksemisesta ja sitä rataa ;) Tämä tarkoittaa siis, että kun aikanaan kisa-areenoilla starttaamme, minulla on varaohjaaja Hugolle! Yes.

No, tämän päivän osalta ei sitten tarvitse tuuletella... Otettiin osaa Lukkarisen Jarin agikoulutukseen, joka alkoi aamulla ysin pintaa. Tästähän luonnollisesti seurasi se, ettei Hugo saanut aamuruokaansa. Koiralla, joka tarvitsee motivointia tässä kohtaa olisi varmasti ollut pelkkää plussaa aamutreeni. Koiralla, joka ei tarvitse motivointia ja jota ei kannata muutenkaan nostatella tämä oli killeri. Hugo nosti kierrokset niin tappiin samantien, kun hallille mentiin ja alkoi jatkuva räksytys. Arhg! En kestä. En kerta kaikkiaan ymmärrä miten sellasen kanssa jaksaisi pitemmän päälle mennä? Hugo ei normaalisti radalla huuda, kun korkeintaan innosta sellaista into-huudoksi tunnistettavaa hiljaisempaa "kiljuntaa". Nykyään se osaa aika pitkälti olla hiljaa ja keskittyä juoksemaan kovaa.

Hugo siis räkytti koko ajan, minä en kuullut mitä kouluttaja sanoi, miulla herpaantui keskittyminen siihen räkyttämiseen, Hugon keskittyminen oi huonoa kun energia meni huutamiseen ja kaiken kukkuraksi noin kuumana se ei irtoa! Voi jösses, että alkoi jurppia. Ihan mahdotonta suorilla tai kiire-paikoissa ohjata (näillä taidoilla) nopeeta koiraa, joka ei irtoa. Ok, saatiin me onnistumaan pieniä juttuja, mutta kaiken kaikkiaan olo oli todella epätoivonen. No, toki sain koulutuksesta paljon ohjausvinkkejä, mutta kyllä se vaan sapetti... Kouluttajan sanat piristi hiukan, kun huikkasi ettei häntä harmittaisi ollenkaan, jos olisi noin nopea koira. Enää ei tarvitse kuin opetella ohjaamaan. Sasse.

Ehkä tämä oli niitä treenihetkiä, joista huomaa jälkeenpäin saaneensa enemmän irti kuin paikalla itseensä ärsyyntyneenä pystyi huomaamaan. Minusta on nimittäin todella, todella ärsyttävää huomata ettei osaa, varsinkin jos tietää että koira kyllä menisi =P

Ei voinut kuin Hugoa jälkeenpäin verrytellessä hymyillen miettiä kaikkia niitä tekstejä, joita on lukenut, joissa etsitään koiralle oikeaa vireystilaa. Kuka tekee ja mitä ja missä vaiheessa treeniä tai sen keskellä saadakseen koiransa oikeaan vireeseen. Eipä ole meillä paljon etsitty, eikä aloiteta etsimäänkään. Joka ikinen kerta, kun on treenaamaan menty, on koiralta motivaatiota ja vauhtia löytynyt. Ainoa vireystilan ongelma - jos sellainen on sattunut - on se ettei nuppi väänny kuin yhteen suuntaan; kaakkoon. Eli myö pysytään kyllä totaali amatöörimäisen harjoittelun leiman uhallakin samoissa sfääreissä edelleen ja heitetään treeniä ennen vain lämmittelylenkki. Mitä nyt Hugo saa aina aamulla ruokansa ;)

"Ai puhutteks te musta vai?"

Astutusmatka Ranskaan

Kauan odotetut juoksut toivat tullessaan jännitystä, kun alkoi astutusmatkan valmistelut. Odotettu päivä koitti viime viikon keskiviikkona, kun pakkasin oman matkalaukun, koiran lentoboksin ja Doriksen autoon ja otin suunnaksi Helsingin lentokentän. Jälkeenpäin on moni kysynyt miten ihmeessä uskalsit tuosta vain yksin lähteä täysin vieraaseen paikkaan. Totta puhuakseni en kotoa lähtiessäni vielä osannut edes ajatella asiaa siltä kantilta. Lähdin vain Doriksen kanssa kohti tuntematonta.

Saavuimme Ranskaan keskiviikkona myöhään ja olimme yön hotellissa Pariisissa, sillä junia Länsi-Ranskan rannikolle - jonne olimme menossa - ei enää yömyöhällä kulkenut. Doris oli mitä mahtavin matkakumppani ja käyttäytyi hotellilla ja valitettavasti myös sen pihalla, kuin leidi konsanaan. Ruohoa, saatika metsää oli Pariisin vilskeessä kovin vähän lähistöllä tarjolla ja iltalenkillä neidin saaminen tekemään tarpeensa oli työn takana. Eihän hieno leidi kakkaa kadulle tai pihanurmelle!

Seuraavana aamuna riensimme juna-asemalle ja hyppäsimme junaan. Luojan kiitos sieltä löytyi kovin avuliasta porukkaa, olisi ollut työn ja tuskan takana yksin kannella matkalaukkunsa lisäksi lentoboksia ja vielä koira hihnan päässä! Pariisin sääntöjen mukaisesti minulla oli kuonokoppa... ...tai no se oli mukana. Sääntöjen mukaan koiralla pitäisi olla kuonokoppa junassa ja tämä luki lipussakin. Otin kuitenkin riskin pitämällä sen taskussa ja ajattelin, että laitan Dorikselle mikäli joku asiasta sanoo. Ihmiset olivat kuitenkin lähinnä positiivisesti kiinnostuneita Doriksesta, eikä konduktööriäkään asia kiinnostanut, joten kuonokoppa pysyi taskussa. Olisi se mahtanut Doris hiukan moista vieroksua, kun "ylläri ylläri" emme ole koskaan kuonokoppaa pitäneet. Enkä muuten viitsinyt tälläkään kertaa omaa hankkia, vaan lainasin. Mitäpä minä sillä tekisin näin jälkeenpäin...

Lopulta saavuttiin perille, kun oltiin ensin vaihdettu junaa Rennesissä ja syöty asemalla asiaan kuuluvat ranskalaiset tuoreet patongit. Tai minä söin patonkia ja Doris kanaa sen välistä ;) Perillä odotti sitten erittäin lämmin vastaanotto Doriksen sulhon perheen puolesta. Ja mikä hienointa; Doriksella ja Vaillantilla klikkasi ensisilmäyksellä, eikä ne paikalla ollutta Vaillantin emää Shonaa enää tuntuneet sen jälkeen huomaavankaan. Shona mummo parka.

Siinä ne sitten tunnit ja päivät kuluivat kuin siivillä rakkaasta rodusta ja omista koiristamme puhuen sekä ranskalaisia ruokia ja viinejä maistellen ;) Koirien kanssa käytiin rannalla juoksemassa ja kaupunkikävelyllä. Talolla ne saivat sitten viettää aikaa kahden. Sää oli mitä parhain; aurinko paistoi ja oli niin lämmin, että täältä Pohjolan kylmyydestä mukaan nappaamani vaatetus oli usein aivan liikaa. Ja Doris nautti silmin nähden lämmittävästä auringosta ja tuoreen ruohon tarjoamasta hajujen maailmasta. Siinä oli hetkiä, joista ei arkeen olisi halunnut palata ollenkaan...

Doris paistattelee päivää:



Matkan kunniaksi Doris sai nauttia myös tietyistä eduista, joita kotona ei ole koskaan nähty. Eikä tulla näkemään. Nimittäin juustoherkuista, vielä ruokapöydästä tarjottuina. Lisäksi neiti pääsi osingoille myös herkullisesta ranskalaisesta kakusta ja muista herkuista. Ja kun kerran repsahdettiin, niin tehtiin se oikein kunnolla; Doris nukkui yönsä - missäs muuallakaan - kuin miun vieressä sängyllä! Kyllä se oli niin polleaa, niin polleaa... ;D

Doris astutettiin kahdesti ja astutukset onnistuivat hyvin. Ja niin oli muutaman päivän päästä matkan tarkoitus hoidettu sekä saatu rentoutua ja nauttia vapaapäivistä sekä kierrellä paikkoja vähän turistinakin. Lopulta tuli aika lähteä kotiin, ja vaikka olo olikin tietyllä tapaa jännittynyt, myös hyvin levännyt. Todella suuret kiitokset kuuluu tästä Margueritelle ja Jacquesille, joiden vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla! Olen todella onnekas, että sain tavata heidät ja majoittua heidän luokseen. Ja tietysti ennen kaikkea sain heidän silmäteränsä Vaillantin Doriksen sulhoksi. Vaillant oli erittäin komea poika ja hyvin tasapainoinen ja iloinen luonne. Taisi poika myös ymmärtää miten pitää Doris luonaan, sillä piti hyvin huolta minun menemisistäni ;)

Vasemmalla Shona (Vaillantin emä) ja oikealla Doriksen sulho Vaillant


Doris Ranskan "rivieralla"


Marguerite ja Doris meren äärellä


Doriksen kanssa luostarin vanhalla kaivolla


Vielä kuva mahtavista maisemista! Ilmakin oli aika toisenlainen, kuin koto Pohjolassa tähän aikaan vuodesta...


Lähtö oli haikea ja olisin mielelläni kaapannut pari barbettia sieltä mukaan ;D Toivottavasti tapaamme vielä joskus tulevaisuudessakin koko perheen koirineen. Kenties joku mahdollisista jälkeläisistä lähtee isäänsä katsomaan, kuka tietää?

Kotiintulomatkalla mentiin jälleen junalla Pariisiin, josta lennettiin Oslon kautta Helsinkiin. Doris on aivan mahtava matkakumppani. Jos et muuten pysy rauhallisena, niin viimeistään siinä vaiheessa tulee hymy huuleen ja rentoutuu, kun kurkkaa lentoboksiin Pariisin lentokentällä, jossa Doris nukkuu tyytyväisenä selällään! Kyllä se hymyilytti useita uteliaisuudesta boksiin kurkanneita ihmisiäkin. Doris ei ota turhaa stressiä tällaisissakaan tilanteissa :)

Lopulta saavuimme kotiin Joensuuhun sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Aivan poikki molemmat. Toki pysähdyimme matkalla pienelle kävelylle ja siinä missä minä nautin kanatortillasta, Doris sai kaupasta paketillisen jauhelihaa ;D Kotiin saavuttuamme ei unta tarvinnut hakea ja kyllä nukutti omassa pedissä makeasti, myös Dorista.

Vähän harmittaa, kun tajusin tässä kuvia kamerasta ladatessani etten ottanut omalla kamerallani Doriksesta ja Vaillantista yhteiskuvaa ollenkaan :( Se oli kyllä mielessä, mutta kun astutuspuuhat olivat kesken, niin ajattelin jättää myöhemmäksi koirien rauhoituttua. Unohdin sitten kokonaan. Mutta tärkeintä oli tietysti onnistunut ja hieno astutusreissu ja taas ollaan myös kokemusta rikkaampia. Nyt sitten odotetaan jännityksellä muutaman viikon päästä tehtävää tiineysultraa, jolloin varmistuu onko maailmaan matkalla uusia barbetin alkuja.

Siihen asti voimme vain haaveilla pennun tuoksusta ja pitää peukut ristissä ;)

Vihdoinkin!

Vihdoin viimein Doris on aloittanut odotetut juoksunsa :) Täällä siis matkavalmistelut käyvät kuumana, ainoana hidasteena ettei tarkkaa lähtöpäivää ole vielä tiedossa. Uskoisin kuitenkin, että ensi viikolla päästään lähtemään ja sitten vain pidetään peukut pystyssä ;)

Pikaisena päivityksenä muista kuulumisista sen verran, että Hugo toipui hammasleikkauksestaan nopeasti ja nyt etuhampaiden rivistöä komistaa yksi miehekäs rako :D Hugo pääsi myös tiistaina pitkän pakkasjakson jälkeen ensimmäistä kertaa treenaamaan tokoa. Toivotaan, että asteen verran lauhemmat kelit jatkuvat ja pääsisimme tervehtimään treenikenttää vähän nykyistä useammin...

Deli taasen on käynyt osan virallisista terveystutkimuksista läpi; silmäpeilaus, polvet ja sydänkuuntelu. Kaikkien tulokset olivat puhtaat :) Myöhemmin edessä on vielä virallinen lonkka- ja kyynärkuvaus.

Tällä haavaa kuulumiset tulivat pähkinän kuoressa tässä ja palaamme astialle paremmalla ajalla. Dorikselle mammalomaa kovasti odotellen...

Rikollinen trimmaus

Viikonlopun aikana tytöt saivat uuden lyhytkarvaisen lookin, talvesta huolimatta. Mutta ensin palataan perjantaille, jolloin suunnattiin treenikaverin kanssa agihallille.

Mukaan hallille lähti - kukas muu - kuin Nuge. Tarkoituksena ottaa keppejä ja kontakteja yksittäisinä sekä useamman esteen ratapätkää. Kepit menee ok, mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että Hugo pääsisi lujempaakin. Toki on otettava huomioon ettemme viime aikoina ole pystyneet treenaamaan kovin usein tai ylipäätään säännöllisesti. Jotenkin on silti tunne, että oppiiko se verkoilla menemään siitä mistä pääsee vai pujottelemaan? Se ei varsinaisesti näytä siltä, että se pujottelisi tai kovinkaan paljon rytmittäisi menoaan. Olen aika varma, että jos verkkoa ottaisi pois, se tulisi siitä mistä suorimmin pääsisi. Tulee ajatus, että oliko se kuitenkaan paras vaihtoehto Hugolle... Mutta pitää nyt yrittää tehdä enemmän ja katsoa lähteekö se menemään siitä eteenpäin... Tosin tämä -25 asteen kiva kirpakka pakkassää saattaa kyllä pidetessään jarruttaa vähän treeniä, kun ei ole sisähallia missä harjoitella.

Radalla taas tapahtui seuraavaa: Hugo tuli rataa hyvin ja se mistä olen ylpeä, se ei enää varasta lähdössä. Käyn satunnaisesti, mutta joka treenissä jossain vaiheessa palkkaamassa sen lähtöön paikallaan pysymisestä. Helpottaa kummasti, kun koira pysyy paikallaan kunnes muuta käsket :) Sain kuitenkin treenikaverilta kritiikkiä äänen käytöstä. Hän nosti esiin tilanteet, jossa pitäisi pelastaa suoritus äänen avulla. Sanon käskyt sen verran ÄÄNEEN ja napakasti, että "pelastuskarjahduksella" tuskin juurikaan olisi painoarvoa normaaliin käskyyn verrattuna. Ok, hyvä pointti. Ymmärrän täysin. Hugon kaltaisen koiran kanssa varmasti radalla tulee niitä, että pitäisi saada oikeasti tilanne pelastettua. Lähtökohtahan on, että olen todennäköisesti myöhässä :D Näinpä siis lähdin tekemään ratapätkää seuraavalla tavalla; saan käyttää alussa lähtökäskyn ja ensimmäisellä esteellä käskyn, mutta sen jälkeen on oltava hiljaa ja yksinkertaisesti ohjattava koiraa pelkästää kropalla. Tässä vaiheessa olin itse sitä mieltä, että "no saahan sitä yrittää mitä vaan". Suureksi yllätyksekseni sain huomata, että ohjaus toimi mainiosti suu supussakin! Olin hiljaa kuin hiiri ja juoksin ja ohjasin ja sain siitä huolimatta Hugon menemään sinne minne halusinkin. Aika hyvä fiilis tuli tästä ;) Oli myös huomattavasti helpompi itselle keskittyä, kun sai unohtaa yhtälöstä yhden palikan. Alan varmasti tästä lähtien käyttää vähäisempää tai ainakin hiljaisempaa käskytystä. Ja omaa ohjausta voi aina testata hiljaisella radalla ;)

Lauantaina oli aluksi tarkoitus mennä seuran hallin rakennus talkoisiin. Mittari näytti kuitenkin aamulla yli -20 asteen pakkasta, joten jätimme väliin. Huom. Kalle olisi lähtenyt mukaan! Uskomatonta, mutta totta ;) Tosin hallihankkeen blogista luin tänään, että paikalla oli vain -10 astetta ja auringon paistetta. Nuo pakkaslukemat eivät kyllä koskaan tavoittaneet meidän mittaria. Valitettavasti. Hyvinhän siellä siis olisi kuitenkin tarennut talkoilla. Ilmeisesti pitäisi kysyä talkoosäätä joltain halliprojektia lähempänä asuvalta... Meiltä kun matkaa taitaa tulla lähemmäs 40km.

Päivän aikana päätin sitten trimmata molemmat neidit. Aluksi ajatus lähti lähinnä Doriksesta, sillä kun oli jo hyvin pitkä turkki. Tarkoitus oli trimmata ennen astutusta, jotta turkki olisi käytännöllisen lyhyessä mitassa mikäli tulee pentuja taloon. Mutta kun Deli sattui siinä jaloissa pyörimään, niin otinpa nyt siltäkin turkin jälleen alas, vaikka se ei kovin pitkä ollut muutenkaan. Tällä kertaa trimmasin ihan päästä varpaisiin hännät mukaan lukien. Hyvä se on välillä antaa turkin uusiutua kokonaan. Siitä huolimatta, että on ihmisiä joiden mielestä tämä lähentelee rikollista trimmausta barbetin kohdalla. Vaan kyllä oli tytöt taas vauhdissa trimmin jälkeen! Pihalla vedettiin sellasta rallia, että olisi Kankkusen Juhakin ihmeissään! :D Ja tietysti Doris katseli taas maailmaa kuin ensimmäistä kertaa konsanaan. Kyllä on läpitunkeva katse, kun on tottunut ettei silmiä edes näy ja nyt kaksi silmäparia tuijottaa tekemisiäsi herkeämättä.

Hugo poika sai pitää turkkinsa, sillä mammalla on takaa-ajatuksena kiikuttaa se kevään aikana vielä johonkin näyttelyyn.

Kirpsakasta pakkassäästä huolimatta ei tassuja metsässä nosteltu. Jotkut kauhistuu talvitrimmistä ja toki koirat pihalla keskenään viihtyvät turkkien kanssa enemmän ja pystyvät pitempään olemaan. Metsässä kuitenkin liikutaan koko ajan, eikä tietysti olla tuntitolkulla kovimmilla pakkasilla. Kyllä juokseva koira lämpimänä pysyy lyhyemmässäkin karvassa. Järki vaan mukana toiminnassa, ei Doris ja Deli nyt saa pihalle keskenään jäädä. Se on mentävä aina tilanteen mukaan ja Doriksen pitkä turkki olisi ollut varsin hankala pitää puhtaana toivottavasti tulevien pentujen kanssa. Vielä ei vain merkkejä juoksusta näy vaikka kuinka odotetaan, mutta pysyn toiveikkaana että kohta olisi jo aika. Yhdistelmä Doris x Vaillant sai muuten viime viikolla jalostustoimikunnan hyväksynnän.

Tässä eilen napattu kuva tytöistä. Kyllä tuli niin koiramaisen kauniita taas, jos minulta kysytään. Ja huomatkaa Delin hieno "ladylike" istuntatyyli :)



Huomenna minulla alkaakin sitten ensimmäinen työssäoppimisen jakso Joensuun eläinklinikalla. Odotan jaksoa innolla, on varmasti paljon oppia edessä. Tämän postauksen myötä päästään varmasti seuraavalla kerralla helmikuun kimppuun. Huomisista agitreeneistä tuskin tulee raportoitavaa, ne liene jää pitämättä luvattujen pakkaslukemien vuoksi (-20) auringon paisteesta huolimatta.

Tekemisen iloa

Viikko on alkanut puuhakkaasti. Maanantaina suuntasimme illalla agiliitämään Hugon kanssa. Treenien aiheena oli linjaaminen. Harjoituksessa oli vain muutamia hyppyjä ja koska ryhmässä oli toinen maxi, joka meni viisvitosilla esteillä, niin päätin minäkin kokeilla. Tähän asti tekniikkatreenit on tehty aika pitkälti medeillä ja kerran vai pari menty viiskymppisillä. Jotkut sanoo, että tekniikka pitäisi tehdä matalammilla, jotta voi oikeasti keskittyä siihen tekniikkaan. Toiset taas, että maxeja on hyppyytettävä maxeilla, muuten ne alkaa roiskimaan rimoja. Ja tietysti vielä jutut näiden väliltä. Noh, eihän tällainen lajin keltanokka siinä vaiheessa tiedä mikä se nyt olisi se viisain veto. Kai siinäkin voi olla jo ihan koirakohtaisiakin eroja... Jokatapauksessa meillä maxi-hypyt teki terää. Rimat pysyi ylhäällä. Hugo nimittäin medeillä tuntuu vaan roiskivan eteenpäin, että "jaahas, eihän näitä tartte ees hypätä, mennäänpä vauhdilla vaan ja läpi!". Se ei edes yritä. Mutta kun rimat laitettiin ylös, alkoi poika ponnistaa ja siellä ne rimat myös pysyy. Kai se sitten on parempi pitää ne siellä ylempänä.

Mitä tulee linjaamiseen, niin kerrankin minä onnistuin kentällä. Minä! Linjaukset oli kouluttajan mielestä erittäin hyviä ja harjoiteltu pätkä menikin tosi hienosti. Vähänkö olin ylpeä itsestäni 8D Hugo on alkanut lukea rataa jonkun verran ja meno näyttää jo kuulemma agilityltä :D Lisäksi pieni vesipää on helppo huijattava, kun se menee joka ikinen kerta siihen lankaan ettei tajua kellä palkkalelu on, kun annan sen apuohjaajalle selän takana. Uskomaton pösilö sen suhteen. En kehtaa antaa sitä näkyvillä, koska muuten se keksii hyvin nopeasti mennä aivan omaa reittiään suoraan palkkaajan luokse. Jos minä taas palkkaan itse liikaa, se alkaa jäädä liian likelle minua. Mutta ei tuota ongelmaa, kun voi vetää sitä höplästä lelun kanssa joka kerta. Ja joka kerta se on toiminut :) Toki se palkka välillä tulee muualtakin, mutta noin pääsääntöisesti se tulee sieltä mistä Hugo sitä vähiten odottaa.

Kerrankin olisin muuten ottanut videokameran reeneihin mukaan ja laittanut jonkun kuvaamaan meiän reeniä, mutta harmikseni huomasin lähtiessä ettei siinä ollut akkua =( Toisen kerran sitten.

Kontakteista harjoiteltiin puomia. Sinänsä alastulon kosketus on kyllä sisäistetty, mutta vauhtia on vielä vähän liikaakin. Tai Hugo ei vielä osaa kontrolloida sitä omaa vauhtiaan ja vaikka kovasti alastulolla yrittääkin tarjota oikeaa toimintaa, niin takapuoli tuppaa pyörähtämään vauhdin seurauksena sieltä ympäri alas vaikka tassut on maassa oikeassa paikassa. Pitää vielä vahvistaa alastuloa lisää ja lisää. Vauhdikas puomi on kuitenkin tulossa...

Tiistaina sitten tokoiltiin kaksin verroin. Alussa kentälle pääsi pikku Dee. Sillä on virtaa ja hulvaton tyyli kentälle mennessä pomppia - ei minua vasten, koska se on kiellettyä - mutta tasajalkaa ylös alas minun vierellä innostuessaan. Huvittava näky, kun pieni barbet käy aina siinä hartioiden tasalla kumipallon lailla :D

Luoksetuloa treenattiin erilaisin harjoituksen ja se on aikas hyvällä mallilla. Deli jää maltillisesti odottamaan, eikä ennakoi tai nytkähtele. Ainakaan vielä. Yritetään myös pitää tämä tarpeeksi monipuolisella harjoittelulla. Vauhti on törkeä ja sivulle tulo onnistuu jo pitemmästä matkasta. Mitä nyt lumella jarrutus ei välillä onnistu kovasta vauhdista. Tämä annettakoon anteeksi junnulle. Luoksetulo -harjoitusten välillä otin kaukoja lyhyellä matkalla. Vain metrin päässä Delistä. Maahanmeno on upea ja istuminen onnistuu myös täysin ilman käsimerkkiäkin maasta. Suureksi ilokseni Deli suorittaa ne harjoittelun vähyydestä huolimatta myös teknisesti hyvin, eikä liiku senttiäkään paikoiltaan. Deli pitää siis takajalat paikoillaan. Ainoa, joka vaatii vielä paljon hissiharjoitusta on seisominen. Sekin onnistuu, mutta palasin siinä askeleen taaksepäin, kun huomasin pientä väärien jalkojen liikkumista. Luulen kuitenkin ettei tästä tule mitään meidän koitinkiveä.

Pariin otteeseen otettiin myös leikkihetki. Deli on ensimmäinen koirani, joka ei osaa treenikentällä leikkiä. Tähän asti muut ovat olleet sitä voin leikkiä missä vaan -sorttia ja palkkaaminen lelulla on voitu aloittaa heti tarpeen tullen ilman suurempaa erillistä harjoittelua. Deli ei vaan hiffannut, että vaikka tehdään töitä, voi lelun saadessa myös leikkiä. Että se on palkkaa työstä. Niinpä sitä on alettu opettelemaan. Syntisen vähän kyllä, mutta on kuitenkin. Ja eilen Deli ensimmäistä kertaa revitti leluaan miun kanssa oikein katu-uskottavin ääniefektein. Tämä oli hieno ahaa -elämys itselle, saada (vai joutua?) konkreettisesti tehdä se mitä muille lelulla palkkaamisesta opettaa; kaikilta koirilta se ei tule luontaisesti, joillekin se on opetettava. Ja tietysti kaikilla se ei koskaan onnistukaan, eikä ole välttämätöntä. Onni ole kuitenkin huomata, että meillä opettelu alkaa vähitellen tuottaa hedelmää tällä saralla.

Pikku likan jälkeen oli vuorossa Hugo pitkän tokotauon jälkeen. Aiheena ihanainen itse järjestämäni - kuinkas muutenkaan - ongelman kryynimme nouto. Joskin on pakko mainita, että eteenpäin on menty ja oppimista on selvästi tapahtunut tauolla sekä kotona varmasti mallioppimista Delin suunnalta, joka on ilmiselvästi ollut edellisessä elämässään ihka aito noutaja. Ok, barbetilla varmasti tulee noutotaipumusta alkuperäistä käyttötarkoitusta ajatellen geeneissä enemmän kuin perrolla, mutta silti. Jos lähtökohta oli innosta huutava, kapulan perään karkaava, sen kanssa rälläävä, täysin pitämään kykenemätön ja palautuksesta ymmärtämätön perron huligaani, niin tällä hetkellä minulla on vain vähän piippaava, takapuolta vähän nostava, käskyä odottava, kapulan minun luokse tuova, epävarma pitäjä ja jollain tavalla palauttava noutavan perron alku. Pitäisi ehdottomasti olla videopätkää alussa ja nyt ja huomaisi miten suuri askel eteenpäin on otettu. Toki yhtä suuri on vielä edessä, mutta saahan sitä vähän juhlia välietapeillakin ;)

Noutoa ei tietenkään kokonaisena liikkeenä harjoitella, vaan pitämistä erikseen sivulla, edessä ja liikkuessa. Jostain syystä sivulla ollessaan Hugo pitää tiukasti, mutta edessä mällää. Tämä nyt ei sinänsä haittaisi, koska en tokossa koskaan koiraa eteen pyydä ja PK-puolella meitä tuskin kisaamassa tullaan koskaan näkemään. Mutta kyllä se silti on harjoittelmisen arvoinen asia. Treenikaveri filosofoi, että ehkä edessä olemiseen yhdistettynä kapula mielletään enemmän leluksi, jolla Hugoa palkataan paljon... Se on kuitenkin monesti juurikin edessä minuun nähden esimerkiksi revittäessä tai pallotellessa. Kumpa näkisi pienen perron sielun peiliin...
Lisäksi harjoitellaan paikallaoloa kapulaa heitettäessä sekä palautusta erikseen. Paikallaolon harjoittelu on vähentänyt Hugon kovan huudon kapulan perään ja on se ollut pari kertaa jopa hiljaa. Yleisesti ottaen huuto on muuttunut pieneksi piippaukseksi, joka yritetään nyt karsia vielä pois.

Delin kanssa on kotona tullut kantamista ja pitämistä vahvistettua paljon ja Hugo on alkanut tarjoilla samanlaisia eleitä sisällä. Tulee tarjoamaan erilaisia esineitä pitäen niitä suussa ja edessä istuen. Tällöin se ei kyllä mällää. Olenkin nyt pitäytynyt täydessä passiivisuudessa esineen tippuessa tai sen ollessa minulla. Esineen ollessa Hugolla suussa se on maailman paras koira ja jossain vaiheessa, kun otan esineen olen jälleen täysin passiivinen. Tämä on toiminut loistavasti ja kun ottaa esimerkiksi kapulan käteen, alkaa nenä tökkiä että "tänne se". Tällaista harjoittelua pitämiseen suositteli Korrin Pekka viime kesänä ja se on kyllä oikeasti juuri niin hyvä, kun kerrottiin :)

Noudon lisäksi otettiin pieni paikkamakuu. Meinin piiloon ja Nuge oli palatessani ihan samassa asennossa kuin lähtiessänikin. Tämä on sillä vahva. Lisäksi jättöjä maahan ja seisomaan. Maahan putoaa heti, mutta seisomisen kanssa oli ongelmia - minulla enemmän kuin Hugolla - käskyssä. Olin ihan sekasin, että mitä käskyä olen Hugolla käyttänyt seisomisessa jäävän osalta. "Odota" on sen verran painostava D:n takia - kuten minun maahan -käsky - että Hugo menee maihin. Sitten kokeilin "oota" ja mietin, että ei. Kuulostaa niin pöllölle, että varmana muistaisin jos olisin sitä käyttäny. Ja "seiso" se ei ainakaan ole, kun se on niin samantyylinen kuin "istu" ässineen. Lopulta idiootti ohjaaja muisti oman käskysanansa "see" ja koira pysähtyi kuin seinään. Kyllä oli hetken sellanen olo, että hakkaanko päätä tuohon seinään vai annanko itelleni lumipesut...........

Mutta näin se menee, tauolla koira oppii ja ohjaaja unohtaa BD Tuli kuitenkin tähän viikon alkuun sellanen tekemisen ilon loistava fiilis, kun sai onnistumisia alle ja kova into treenata lisää.

Tänään kävin sitten näyttämässä Hugon etuhammasta - tai sitä mitä siitä on jäljellä - eläinlääkärillemme. Yksi etuhampaista on painien tiimellyksessä katkennut lähes ienrajasta. Poistaahan se pitää kuten arvelin. Ensi viikolla sitten takasin lekuriin ja Hugosta tulee harvahammas :o

Ikuinen ruokintakysymys...

Luin kirjaa koiran ruokintaan liittyen. Perusteos eläinalan opiskelijoille ja muille koiran ruokinnasta kiinnostuneille. Alussa esitellään varsin kattavasti mm. koiran ruoansulatuselimistö ja sen toiminta. Käydään läpi myös ravintoaineet ja niiden vaikutus jne. Tähän asti kirja oli ihan ok luettavaa, joskin olemme tietysti ruoansulatuselimistön ja sen toiminnan käyneet läpi myös koulussa eläinlääkärin luennoilla. Ajanpuutteen vuoksi päätinkin sitten skipata joitain tuttuja aiheita ja etsin hakemistosta raakaan ruokaan liittyviä sivuja. Ja niitähän löytyi. Ikävä kyllä mitä pitemmälle niitä luin, sen vihaisemmaksi tulin. Jälleen yksi kirja, joka suurimmaksi osaksi kertoo raa´an ruokinnan vaaroista ja antaa kuvan ettei siinä juurikaan ole hyvää kerrottavaa. Argh. >(

En voi olla ihmettelemättä, että mistä nämä johtopäätökset vedetään? Vai ihan vain, koska eläinlääketieteellisessä on kerrottu teollisen koiranruoan olevan se yksi ja ainoa, paras vaihtoehto? Arvaatkapa ketkä siellä ruokinnasta luennoivat? Teollisen koiranruoan valmistajat tietenkin. Mistäkö tämän tiedän? No, myös meille tullaan ruokinnasta luennoimaan kyseiseltä taholta. Odotan "innolla"...
Vedotaan myös siihen ettei raa´asta ruokinnasta ja sen toimivuudesta tai toimimattomuudesta koiran ruokavaliona ole tutkimuksellista näyttöä. Ei olekaan. Siksi ihmettelenkin miksi sen toimivuudesta ei voisi puhua, mutta toimimattomuudesta voi puhua? Eikö molemmat tarvitsisi yhtälailla pohjaksi sitä tutkimus näyttöä? Miksi siitä sitten ei ole tehty tutkimuksia? Kuka kyseiset tutkimukset rahoittaisi? Näitä hienoja ja hyviä tutkimuksia teollisen koiranruoan toimivuudestahan on pilvin pimein. Haluaako joku arvata kuka kyseisiä tutkimuksia rahoittaa? Vähän kuin ihmisten lääkkeiden tutkimukset; rahoittajina lääkevalmistajat. Onkohan jossain menty vähän vikaan?

Tarkoitukseni ei missään nimessä ole mollata teollisia koiranruokia. Verenpainetta vain nostaa, kun raa´an ruoan arvoa ruokinnassa ei pystytä katsomaan objektiivisesti samalta viivalta lähdössä kuin teollista ruokaa.

Esimerkiksi kyseisessä kirjassa kerrottiin koirien suoliston vierasesineistä johtuvien ongelmien lisääntyneen huomattavasti, kun raakaruokinta alkoi yleistyä. Kyllä, varmasti näin onkin. Luiden syöttämisessä on riskinsä, varsinkin jos sen tekee väärin. Mutta onko kukaan verrannut näiden "ongelmaisten" raa´alla ruoalla syötettyjen koirien lukumäärää kaikkiin raakaa ruokaa syövien koirien lukumäärään? Olisiko osuus prosentuaalisesti kovin iso? Ja vielä mielenkiintoisemmaksi asian tekee, jos saisi saman lukeman niiden koirien lukumäärästä, joilla ongelmia teettää teollisen koiranruoan lisäaineet, säilöntäaineet ja raaka-aineet verrattuna kaikkien teollista koiran ruokaa syövien koirien määrään.

Se on varmasti äärimmäisen helppo sanoa, että monilla raakaa ruokaa syövillä koirilla on "ongelmia", kun lääkärinä näkee vain ne ongelmatapaukset klinikalla. Kuka sinne menisi terveen koiran kanssa vain kertoakseen, että koira on terve, eikä ongelmia ruokinnan kanssa ole? Lisäksi kukaan ei tiedä onko ne kyseisten koirien suolistoa repineet luun palaset edes olleet raakoja. Lemmikkieläinliikkeet ovat pullollaan paistettujen ja keitettyjen luiden valikoimaa. Se ei ole enää ollenkaan sama asia. Yllättäen kypsennetty ei ole raaka :D Sitäpaitsi myös kyseinen kirja kehottaa luita koiralleen tarjoavaa keittämään ne, jotta pinnalla mahdollisesti olevat bakteerit kuolevat.

Kirjassa myös suorastaan irvaillaan joidenkin barffaajien halulle kertoa ruokintamuodon hyvistä puolista ja terveysvaikutuksista. Yhden koiran tutkimustietoon ei vain kannata kirjoittajan mukaan paljoa perustaa. Tyytyväinen pitää kuitenkin kyseisen koiran puolesta olla.

No, ei kai se sitten auta kuin olla tyytyväinen sen yhden, ei kun kahden.. ei kun kolmen oman koiransa puolesta, jotka ovat koko elämänsä syöneet raakaa ruokaa ilman ongelmia. Ja jotka syövät suurimmaksi osaksi viikon ruokavaliostaan raaka-ainetta, jota kyseisen kirjan mukaan ei missään nimessä koirille pitäisi syöttää; linnun luita; tarkemmin sanottuna meillä broileria. Ai niin, koirat ovat olleet myös erittäin terveitä; mm. yksi ei ole sairastanut koskaan mitään. Taidan todella olla todella onnekas.

Mihin lopputulokseen tässä nyt sitten pääsin; samalla kun jatkan koirieni ruokkimista niin kuin ennenkin, taidan lopettaa ruokintakirjojen lukemisen. Ja ehkä pieni, mutta tuttu varoituksen sana; tieto lisää tuskaa. Näin se varmasti tekee, ainakin jos on kyse ihmisestä, joka ensimmäisen koiransa kanssa etsii tietoa ruokinnasta. Yksi kirja vielä menee, sitä luulee olevansa autuas. Lueppa toinen, niin olet syvemmällä kuopassa kuin mistä aloitit ensimmäistä lukiessasi. Nimim. omasta hyllystä löytyy ainakin kaksi kirjaa, joissa monet nyt lukemani kirjan asioista kerrotaan täysin päinvastaisina...

Laitetaan vielä loppuun kevennykseksi kännyllä napattu kuva, jossa Doris ja kaverin italianajokoira Ella nauttivat luista täysin siemauksin ja sulassa sovussa vierekkäin järsien :)

Ruokalakko

Tänään alkoi aamu poikkeuksellisella ruokailulla. Koirilla siis. Normaalisti minä aina pussitan ruoat jokaiselle annoksittain ennen reissuun lähtöä. Sitten vaan kaikki annospussit kylmälaukkuun ja menoksi. Reissun päälle on hankalampi ottaa suurempia pusseja, joissa kaikki on ankkajäässä. Loppu viikosta sain kuitenkin vieraaksi kuume paholaisen ja polla siitä sekaisin unohdin tyystin ruokien pussittamisen. Olisiko siihen edes siinä tilassa pystynyt vaikka olisi muistanutkin...

Jokatapauksessa tämä kaikki johti lopulta siihen, että eilen aamulla annoin koirille viimeiset broilerit, jotka minulla mukana oli. Periaatteistani poiketen marssin koululla eläinsairaalalle ja ostin pussillisen (Huom. pienimmän mahdollisen ;) teollista koiranmuonaa. Virbac Adultia. Melkein on huono omatunto teostani. Ja viimeistään se tuli tänä aamuna, kun oli aika tuota nappulaa karvanaamoille tarjoilla.

Nappulaa kuppeihin ja koirat riviin ruokaansa odottamaan ja luvalla kupille. Doris tunnetusti ahneena kävi syömään kuten mitä tahansa muutakin. Ei mitenkään ahmien, mutta söi koko ajan. Deli meni kupille ja alkoi syödä, nosteli välillä päätään ympärilleen katsellen ja samalla nappuloita hitaasti jurskuttaen. Välillä ruokailu loppui ja piti tarkistaa, että todellako tätä syödään koko kupillinen? Mutta ruokakuppi tyhjeni. Viimeisenä muttei vähäisimpänä Hugo. Voi Nugetti... Se on nähnyt nappulaa viimeksi kolme vuotta sitten, alle puolen vuoden ikäisenä. Olisitte nähnyt sen ilmeen, kun ensimmäisen kerran kuononsa kuppiin työnsi ja vetäsi aromeja sieraimiinsa; pää kääntyi minuun päin kuin todeten "Nyt sulla vasta huumori kukkii!!". Siitä sitten alkoi hyvin hidas syöminen, joka tarkoitti lähinnä parin pienen nappulan ottamista suuhun ja niiden natustamista hyvin varovasti. Jokaisen suullisen jälkeen muistettiin myös kääntää pää minuun päin ja mulkaista ennen kuonon uudelleen upottamista kuppiin 8D

Tämä projekti kesti niin kauan, että Doris ja Deli olivat syöneet jo aika päiviä sitten. Minä meinasin myöhästyä koulusta ja siitä huolimatta kuppi jäi puolilleen!! Herra H lopetti lakonomaisesti kesken syönnin, mulkaisi jälleen ja paineli omaan huoneeseemme. Ei voinut oikeasti muuta kuin miettiä, että onpahan tämäkin nähty. Vedin ulkovaatteet niskaan, heitin loput nappulat takasin pussiin ja lähdin luennoille (jonka tauolta nyt postaan). Mietin matkalla, että mahtaa tulla mielenkiintoiset aamut tällä viikolla... Vaan kyllä se nälkä iskee Nugetille. Nyt on pakko syödä nappulaa perjantaihin saakka. Muuta ei ole. Tai toisaalta, ei yllättäisi sekään jos iskee ruokalakko.